maanantai 4. syyskuuta 2017

Miksi en osaa olla onnellinen?

Aina voi tehdä paremmin! Aina voi jaksaa paremmin! Aina voi olla enemmän?

En uskonut, että voisin olla tässä tilanteessa. Olen onnellinen, mutta en osaa nauttia siitä.
Ärsyttää. Mut toivon, että pääsen tästä ohi ja prosessi parempaan voi alkaa.

En tiedä mistä se johtuu? Olet onnellinen, terve, kaikki hyvin. Silti et voi olla siihen tyytyväinen, vaan löydät itsesi jatkuvasti etsimässä epäkohtia, jotta voit viedä itsesi siihen tilaan missä et ole onnellinen. Tai ainakin saat olotilan, missä et voi nauttia tai iloita. Täytyy väkisin olla myrtsi.

Tiedän, että nyt moni sanoo minulle: Sinulla on liikaa kaikkea, liian kiire. Toki kiire määrittelee arkea ja missä olen, mutta lopulta se ei ole se syy. Ihan samasta ongelmasta kärsin silloin, kun en ole kiireinen.

Ärsyttää oma itseni. Ehkä olen blokannut itseltäni onnellisuuden, ilon siitä, että voin hymyillä, olla oma itseni, saada mokata, sanoa väärin, tehdä väärin tai päinvastoin - olla rakastettu, haluttu, ihailtu. Olenko niin pitkään hakenut sitä onnellisuuden olotilaa? Se on kuin täydellinen elokuva, jota haluaisi elää. Mut vaikka oma elämä olisi sitä elokuvaa, ei silti osaa olla happy. Voi ihmismieli mitä teet.

Prosessoin liikaa, sen tiedän. Ajattelen lakkaamatta kaikkea ja kaikkialla. Suren kaikkea ja kaikkien puolesta. Kannan koko ajan läheisteni murheita ja iloja, mutta minne jätän itseni? Pää raksuttaa niin hirveesti. Unissakin tohotan täysillä.

Miksi on niin hankala kuunnella ja vastaanottaa kehuja? Saada kuulla niitä sanoja, mistä aina unelmoi? Mikäli joku sanoo itselle jotain ihana, käännän ja kyseenalaistan sen heti. Rupean kuvittelemaan kaiken mahdollisen ja kyllä mahdottoman.

Kun katson peiliin, olen kauhuissani. Koskaan en ole tyytyväinen. Alan analysoimaan itseäni. Paineet iskee, ahdistus iskee. Huomaan, että pesen hampaat naama kiinni peilissä, jotta en näe itseäni. Miksi en voi olla koskaan tyytyväinen ja todeta, että oot ihan ookoo, pian nelikymppinen mies. No siitä iästä saan jo uudet perustelut itselleni, miksi en voi olla enää ookoo. Kaikki on ohi). Just.

Epävarmuus iskee niin monessa kohtaa. Luulen, että ihmiset katsoo pahalla, arvostellen. Siksi kuuntelen aina musaa tai uhun puhelimessa, sometan. Tavallaan katoan siitä tilanteesta pois.

Entä se onnellisuus? Olen onnellinen, mutta en salli sitä itselleni. Missä kohtaa olla onnellinen on tullut niin vaikeaksi? Ihan hirveää. Onko se kohdallani sitä, mitä olen lapsena kokenut? Ehkä en vaan yksinkertaisesti osaa?

Ystäväni häissä olin maailman onnellisin, mut silti löysin itseni jatkuvasti perustelemassa itselleni, miksi en voi olla onnellinen. Aloitin kehittämään itselleni syitä, miksi en voi olla iloinen ja onnellinen: Koska minulla on töitä seuraavana päivänä. Koska serkkuni menee samaan aikaan naimisiin toisaalla. Koska minulla on hirveä paita. Koska olen lihava. Koska en voi juoda. Koska täytyy mennä nukkumaan. Koska minulla on kamalat hiukset. Koska puhun jotain tyhmää tai sanon jotain väärin. Eli siis koko ajan haen itselleni sen perinteisen suomalaisen melankolisuuden ja löydän itsestä sen mielensäpahoittajan, siis itse itsestäni. Samaan aikaan olen niin onnellinen, että itkettää. Varmuuden vuoksi kotimatkalla laitoin musat soimaan ja kuuntelin ranteet auki -musaa.

Onnellinen, mutta ei. Nyt alkaa oma prosessi. Haluan oppia, miten opin olemaan onnellinen, nauttimaan pienistä(kin) tilanteista, hetkistä, itsestäni! Haluan taas tanssia discossa ilman estoja, nauttia mieheni läheisyydestä, nauraa räkättää tyhmille jutuille ja olla rento oma itseni!
Pyydän samalla kaikilta läheisiltäni anteeksi, kun olen ollut ajottain hankala. Olen tiedostanut ongelmani ja aloitan paneutumaan asioihin.

maanantai 18. heinäkuuta 2016

Täydellinen koti, täydellinen sisutus? NOT.

Sosiaalinen media esittelee mun feedissä päivittäin kuvia täydellisistä kodeista sisältäpäin. Kaikki on aina tip top.  Ei sotkua, ei pyykkikasoja, ei johtoja, ei likaisia astioita, ei ryppyjä. TÄYDELLISTÄ.

Kuvissa omenat ovat nätisti kulhoissaan, maljakoissa auringonkukat kylpevät auringossa ja Kodinkuvalehdet ovat näteissä pinoissaan pöydällä. Jopa lastenhuoneet ovat siivottuja, tavarat paikallaan ja lattialla ei ole leluja. Tai korjataan: On siellä se isoäidiltä saatu puukeinu.


Sitten ne kattaukset. On hienot maljat ja aluset. On kukat, vadit ja liinat. Neilikat aseteltuna ja aurinko paistaa! Ei pölyä, kaikki ihanan valkoista.


Jostain syystä kun katson omaa kämppää, ei ole tuollaista. Pyykkiä kuivumassa, pyykkikasoja odottaa viikkaamista, pöydällä lehtiä epäjärjestyksessä, on pölyä ja mun kahvikuppi milloin missäkin. Kukkia on ehkä joskus. Ei siis yhtään, mitä näen päivittäin ihmisten kuvissa. ÄH :(

Kysyn itseltäni lähes päivittäin, olenko ainoa tässä maailmassa, jolla on rehellisesti sotkua, pölyä ja epäjärjestystä kotona? Olenko ainoa, jolla pyykkiä niin perkeleesti, että viikkaan niitä yötä myöten ja tungen kaappiin? Olenko ainoa, jolla jää sänky petaamatta? Olenko ainoa, jolla koti ei ole suoraan sisustuslehdestä? Mulla ei ole nättejä omenoita kulhossa, eikä seinällä valkoista LOVE-taulua. Mulla ei myöskään ole design-huonekaluja, eikä sitä hienoa kattausta pöydällä (lasi, lautanen ja syömisvälineet talouspaperilla yleensä). Toisaalta, se on minua, minun kämppä ja mun elämä :) Silti pistää miettimään.

Arvostan kyllä jokaista, joka pystyy pitämään kotinsa täydellisenä. Olen kateellinen. Minulta puuttuu jokin kodinhengetärgeeni. Silti pohdin... onko teillä sotkua? Onko muilla sotkua? Viikkaamattomia vaatteita? Se kahvikuppi eteisen pöydällä?

No niin. Sain purettua sydäntäni. Jatkan taas viikkaamista. Ostan illalla ison pussin omenoita ja laitan ne huomiseen asti pöydälle nättiin kulhoon. Sisustin ja räps! Otan kuvan ja jaan elämääni.

Kuva: Pinterest.com

perjantai 24. kesäkuuta 2016

Pelkäätkö sinä? Minä pelkään.


Pimeä pelottaa, vaiko omat ajatukset?
Välillä tuntuu tosi tyhmältä, kun tajuaa pelkonsa. Mä pelkään päivittäin. En hysteerisesti, mutta tiettyjä asioita. Onneksi olen myöntänyt pelkoni itselle. Sen jälkeen ne voi kohdata.

Lapsena pelkäsin kiusaamista ja aloin pelkäämään "isoja poikia". Kartoin poikia/miehiä. En tiedä mitä heissä pelkäsin: Huutamista? Fyysistä koskemista? Uhkailua? Pelkäsin ja kai pelkään edelleen.

Lapsena minua pelotti myös pimeä, kuolema, ufot ja koirat. Oli yölamput, ahdistavia ajatuksia, painajaisia ja fyysistä pelkoa. Onneksi nykyään voin jo nauraa monille peloilleni. Ne ovat takana. Silti edelleen etenkin pimeällä, olen usein varuillani ja kai mielikuvitukseni keksii jotain pelkäämistä. Etenkin öisin.

Olen koittanut kohdata pelkojani. Mummolan vintti pelotti minua ihan kamalasti. Se oli kaikkein hirvein paikka mitä tiesin. Olin siellä usein ja sieltä täytyi aina hakea patjat yöksi. Se oli tuskaa. Kaikki päättyi siihen, että kerran päätin: NYT SAA RIITTÄÄ! Marssin pilkkopimeässä sinne vintille ja menin istumaan lattialle. Huusin ääneen, että nyt saa tulla kaikki möröt ja hirviöt ja ufot. Im ready. Mitään ei tietenkään tullut, ja se helpotti. Siihen loppui se pelko.

Aikuisenakin voi pelottaa. Muistan kun hihittelin kaverilleni, joka pelkäsi hissejä hysteerisesti. Nauru loppui pian lentokoneessa. Tajusin, että pelkään siellä ihan samalla tavalla, kun kaverini hississä. Mulla on siis lentopelko. Pelkään turbulensseja ja kaikkia ääniä koneessa. Olen tosi peloissani. Työni kuitenkin pakottaa minut matkustamaan, joten olen joutunut kohtaamaan pelkoni ja usein. Omalla tavalla se auttaa.

Tässä olen matkalla Thaimaahan. Ensimmäinen pitkä lentomatkani vuonna 2010.

Isoin apu lentopelkoon oli ystäväni Annika, joka otti minut messiin aikanaan Thaimaan matkalle. Hän osoitti, että koneessa voi olla hauskaa ja ilman pelkoa. Se oli elämäni ensimmäinen pitkä lento. Kolmikymppisenä! Sen jälkeen olen jo matkustanut pidempiä matkoja muutamia kertoja. Pelko on jäänyt vähemmälle.

Orlandon tapahtumat veti hiljaiseksi. Pelolle ei saa antaa kuitenkaan valtaa. Se olisi muuten voitto väärään maaliin.


Parin viikon ajan olen pelännyt ihmisten ja tulevaisuuden puolesta. Olen pelännyt terrorismia, olen pelännut turvallisuuden heikentymisen puolesta, olen pelännyt tulevaa Amsterdamin matkaa. Pelkään, että väkijoukossa tapahtuu jotain.

Tiedän, että osa on ihan turhaa, mutta silti ajatukset pääsee valloilleen.
Ei pidä jossitella, eikä saisi pelkää. Koska jos pelolle antaa vallan, se saa otteen. Sitä en halua.

Silti en uskalla katsoa yöllä sängyn alle :)

tiistai 14. kesäkuuta 2016

Kun seksuaalisuus on uutinen.


Eihän se niin pitäisi olla, mutta on.

Kun ystäväni heitti minulle viikonloppuna sanan "sensaatioseksuaali", rupesin pohtimaan omaa suuntautumista. Miksi kaapista tulo, homous (lesbous) tai esimerkiksi sukupuolen korjaus on niin iso numero? Lehdet revittelevät otsikoita kaapista tulosta, ollaan kauhistuneita tyttöjen välisestä rakkaudesta, miksi perheen isä korjaa sukupuolensa?

Nykyään homobaareihin ryntää valtava määrä nuoria teinejä, jotka kilvan julistavat olevansa homoja tai lesboja. Jotenkin homoudesta on tullut trendi, sensaatio! On cool olla homo! Samaan aikaan unohdetaan, että on valtava määrä niitä jotka oikeesti haluisivat olla sitä, mutta pysyvät hiljaa (just siellä kaapissa).Pelätään, että omasta minuudesta tulee kaikkien viihdettä, sirkusta, julkista.

Lähes yhtä paljon jaksetaan ihmetellä ja päivitellä, miksi seksuaalivähemmistöön kuuluvat vaativat uudestaan ja uudestaan omia oikeuksiaan ja muistuttavat olemassaolostaan. Omalla kohdallakin olen saanut kummastelua siitä, miksi nostan esille vähemmistön uutisia ja sitä sateenkaarilippua. Miksi?

No siksi, että asiat eivät ole kunnossa. Siksi, että ihmisoikeudet eivät jakaudu kaikille tasapuolisesti. Siksi, että homous on edelleen kirosana liian monille. Siksi, että monet pelkäävät meitä. Siksi, että on outoa, jos korjaa sukupuolensa. Siksi, että syrjintää ja epäoikeudenmukaisuutta on ja tapahtuu koko ajan. Siksi.

En todellakaan haluaisi, että homous tai lesbous olisi uutinen. En haluaisi lukea kaapista tuloja tai sitä ihmettelua kahden naisen rakkaudesta. NIIN EI PITÄISI OLLA. Ei ole kaappeja, on vain asenteita. Homous ei ole sensaatiota. Homous on ihminen ja suuntautuminen. Ei numero, ei show, ei otsikko. Piste. Se on totta, että homot rakastavat usein glamouria, värikkyyttä, hymyilevät paljon ja ovat eläväisiä! Se on elämää, se ei ole uutinen.

Odotan sitä päivää, jolloin voidaan vapaasti olla mitä ollaan ja se hyväksytään. Onneksi asiat menevät koko ajan eteenpäin ja päivittäin se raja pienenee ja kapenee. Voitas vaan olla. Ei niin, että oma suuntautuminen olisi haloo tai sensaatiota. Siihen asti näitä päivitellään ja nostetaan liput tankoon!

Be Proud, be yourself.

torstai 2. kesäkuuta 2016

Kelpaanko minä?
Sitä kysyn itseltäni jatkuvasti. Olen aina kysynyt.

Lapsena minua kiusattiin koulussa koko ajan. Nimittely oli niin voimakasta ja toistuvaa, että itsetunto meni viemäriin kaiken itsekunnioituksen mukana. Alkoi oman itsensä vähättely, joka jatkui päivästä toiseen, viikosta toiseen ja talvesta kesään.

Muistan ala-asteelta hetken, milloin kelpasin. Kun sain rummut, oli kavereita. Se oli se mun hetki, kun oli suosittu, haluttu, pidetty. Luulin sen pienen hetken, että kaikki olivat mun kavereita ja kiusaaminen loppuisi siihen. EI. Sitä se ei ollut. Minä kelpasin, koska oli ne rummut. Ne kelpasi, minä en. Olihan se hullua. Rummut saivat valtavan suosion, mutta oma itsetunto sai lisää syitä vajota entistä alaspäin.

Hyppäys tähän hetkeen. Edelleen kysyn samaa itseltäni. Kelpaanko? Olen tatuoitu mies, homo, joka työskentelee julkisessa ammatissa median parissa. Ajatellaan, että se on siistiä, se jaksaa aina ja hymyilee aina.




Mä olen loppupelissä tosi yksin, yksinäinen. Mulla ei juurikaan ole miespuolisia kavereita. Ei kaveria, jolle kertoa murheet. Ei kaveria, jonka kanssa lähteä salille. Ei kaveria, jolle soittaa onnistumisista. Ei kaveria kenen kanssa lähteä kaupungille. Ei kumppania. Sen takia varmaan työskentelenkin niin paljon.

Sitä vastoin saan paljon kommentteja ja viestiä siitä, miten hieno duuni mulla on tai nämä tatskat. Mutta, kuka mä oon, kuka haluis tuntee mut. MINUT!

Homomaailmassa ollaan niin usein ulkonäkökeskeisiä. Halutaan seksiä ja lisää seksiä. Täytyy olla täydellinen kroppa, iso parru ja hyvä pylly. Jos koittaa avata keskustelua, se jää siihen. Lähes aina. Halutaan hetken mielihyvä ja hyvä niin. Ulkoiset seikat kiinnostaa enemmän kuin se mitä on (Toki on poikkeuksia, en yleistä). Omalla kohdalla saan poikkeuksetta kommenttia mun tatskoista. Niitä vihataan, rakastetaan ja himoitaan: "olisi ihanaa päästä katsomaan niitä lähemmin", "oletko sä se sieltä telkusta". Niin harva on kiinnostunut tutustumaan minuun, tai siihen tyyppiin ihon alla.

Luonnollisesti itselle tulee kansa paska fiilis ja alan helposti suhtautumaan varauksella muihin. Tykkääkö tuo tyyppi minusta, vai mun tatskoista vai mun työpaikasta?

Media, työni. Usein ajatellaan, että työ mediassa, telkussa on ihanaa ja täydellistä. Toki se on mukavaa, mutta minä olen silloin töissä, kun muut ovat vapaalla. Minä olen töissä jouluna, vappuna, juhannuksena ja äitienpäivänä. MUTTA ennenkaikkea - se on vain työ. Kuten kenellä tahansa. Ei siinä ole mitään erilaista.

Jälleen kysyn: Kelpaanko minä, vaikka työni on julkista?

Tässä kohtaa totean, että kelpaan ja en. Luonnollisesti on paljon niitä, joiden mielestä nyt kelpaan. Onhan "se" siellä televisiossa töissä. Etenkin moni minua nuoruudessa kiusannut pitää minua nyt mahtavana tyyppinä, NYT KELPAAN! Nyt mun seurassa on hauskaa, olisi kiva olla Facebook-kavereita ja nähdä joskus. Samaan aikaan niin moni ei ole kiinnostunut minusta, mitä mulle oikeasti kuuluu, tai millainen tyyppi olen. Mun työ puolestaan kiinnostaa ja se kelpaa. On cool tuntea "se" juontaja.

Työpaikalleni haettiin uusia persoonia töihin. Heti rekryn alettua, minulle tuli paljon viestejä tuntemattomilta, puolitutuilta ja tutuilta. Kaikki olivat kiinnostuneita työpaikasta, mikä on tietysti hieno juttu! Kyllä siinä samalla kyseltiin myös mun kuulumisia. Ihmettelinkin, miten niin monet henkilöt kävivät tykkäämässä somepäivityksista, tuli juttelemaan, kyseli niitä näitä... JA MINÄ PÖLJÄ TAAS USKOIN, ETTÄ JOKU OIKEESTI OLISI KIINNOSTUNUT TUNTEE MUA EDES VÄHÄN.

Se on jännä, että kaikki ei ole sitä, miltä näyttää. Samalla, kun tuli tieto rekryn päättymisestä, loppuivat myös nämä kaikki viestit. Ne, jotka viimeisen kuukauden aikana olivat laittaneet lukuisia viestejä, kehuneet, käyneet moikkaamassa tapahtumissa - katosivat. Jälleen kerran huomasin saman. Työpaikka kelpasi, minä en. Kuten ala-asteella rummut, nykyään työpaikkani oli se "COOL", minä en. Hauskaa on se, että minulla ei ole mitään saumaa päättää työpaikasta, ne päätökset tekee muut. Mut onhan kaikki kivet käännettävä. Niinhän se menee.



Toki kaikki riippuu ihmisestä, ei kaikista voi tykätä. Eikä tarvitse.

Itse en halua lähelle niitä ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita vain ulkoisten seikkojen takia. Tekeekö julkisuus, julkinen ammatti tai erikoinen ulkomuoto ihmisestä kiinnostavamman tai paremman? Sitä jaksan ihmetellä. Eli onko se niin, että täytyy opetella toimintamalli, missä ulkoiset seikat kelpuuttaa sinut ja minut? Sitä kautta on olemassa.

Tuntuu hurjalta. Kaikki se mitä on sisäpuolelta - unohtuu. On oltava missin mitoissa tai se missi, julkkis, coolissa työpaikassa, mahtavan näköinen, että kelpaa. On oltava ne rummut tai makea työpaikka, että kelpaa. Hitto.

Kenelle mä kelpaan?