Mitä sitten, kun ei pystykkään?

Kun joutuu sanomaan ei, en pysty, en voi, ei sovi.
Ne ovat julmia sanoja itselle, mutta usein myös muille.

Tämä vuosi on ollut itselle aikaa, jolloin olen joutunut kohtaamaan sanallisesti ja fyysisesti: STOP, EI PYSTY, EI, EN VOI.

Niiden sanominen on katkeransuloista. Toisaalta tietää, että ehkä vihdoin osaan lyödä jarruja itselle, mutta toisaalta sen tuoma paska fiilis on syvältä. On siis huono omatunto.

Myös ihmisten suhtautuminen kielteiseen päätökseen on erilainen. Osa ymmärtää, useat ovat hiljaa ja sitten ovat ne mielensäpahoittajat ja suuttuneet.

Olen tarkastellut omaa elämää valtavasti. Olenko tehnyt tarpeeksi, pitäisikö hiljentää vauhtia, kelpaanko minä, mikä musta tulee "isona" jne. Hyvä välillä miettiä ja samalla oppii arvostamaan itseä, omaa elämää ja sitä omaa aikaa.

Keväällä oli ensimmäinen täysi pysähtyminen. Jouduin viime metreillä vetäytymään eräästä itselle tärkeästä projektista. Tein valtavasti töitä ja kaikki näytti hyvältä, mutta liika oli liikaa. Oli luovutettava ja sanottava ääneen: MINÄ EN PYSTY TÄHÄN.

Se otti lujille. Pysäytti. Kun joutuu perääntymään itselle niin rakkaasta ja tärkeästä hetkestä, se tuntui kuin joku olisi repinyt palan irti. Miten luopuminen voikaan tuntua niin kamalan pahalta, vaikka kroppa sanoi kovaan ääneen: KIITOS!

Kun joutuu kieltäytymään se tuntuu pahalta. Lisäksi ainakin itse mietin paljon, mitä muut nyt ajattelevat. Jätinkö kaikki pulaan? Olinko itsekäs? Petinkö kaikki? Olisinko sittenkin pystynyt? Valtavasti kysymyksiä ja synkkiä ajatuksia. Kesti todella pitkään päästä niistä ohi. Ne ajatukset kummittelevat edelleen päässä ja ajatuksissa.

Olen syksyn ajan valmistautunut Karaoken MM-kisoihin. Minut valittiin Suomen joukkueeseen, mistä olen ollut niin ylpeä. Odotin kisoja valtavasti ja olen tehnyt valmisteluja koko syksyn ajan. Olinhan nousemassa kisalavalle yli 10 vuoden tauon jälkeen. Kohti omia intohimoja!

Mutta ei.

Minulla alkoi joulukuun alussa flunssa. Ajattelin, että se on ohimenevää, mutta ei. Sain kunnon räkätaudin. Kaksi viikkoa yskää, nuhaa ja ääni pois. Ehdin jo huokaista, mutta tällä kertaa kurkkukipu vain jatkui... Olin saanut kurkunpääntulehduksen. EI OLE TODELLISTA, mutta oli se.

Reilun kahden viikon sairastamisen jälkeen olin taas siinä tilanteessa, että nyt täytyy painaa STOP. Jälleen kerran joudun jättämään projektin ja toteamaan, että en pysty. En voi. Flunssa parani, mutta ääni on siinä kunnossa, että ei kannata laulaa. Lisäksi riskinä on vaurioitaa äänihuulet pysyvästi ja sitä en halua. Ääni on työvälineeni.

Suoraan sanottuna joulukuu on ollut todella vaikea. Joskus vaan kaikki ikävä sattuu kohdalle ja nyt oli mun vuoro. Laulukisat siirtyy jonnekin tulevaisuuteen. On ärsyttävää tuottaa pettymys niin monelle ja tietty itselle. Toisaalta en halua kisata epävarmana itsestäni ja miten ääni soi (ilman harjoittelua). Laulukisojen lisäksi olen joutunut perumaan lähes kaikki joulukuun menot. On todellakin joutunut käymään läpi itsensä kanssa melkoisen taistelun.

Ja neuvoja satelee. Miten saat äänen takaisin ja millä poppakonstein, tai kuinka flunssa saadaan pois. Kirjoitinkin siitä oman tekstin: Iskikö flunssa? Tunnistatko nämä tyypit ympäriltäsi?

On ainakin ollut aikaa levätä, tehdä itselle tärkeitä asioita, miettiä tulevaa ja vaan olla. Toisaalta luotan entistä enemmän itseeni ja tiedostan paremmin rajani, (vaikka joskus ne opit haetaan kantapään kautta).

Odotan jo vuotta 2019. Olkoon se uusi alku ja parempi sellainen. Jatkan ehdottomasti oman itseni tutkailua ja tarkastelua, sillä vain niin voin mennä eteenpäin. Olen oppinut monta asiaa itsestäni ja niistä täytyy olla kiitollinen.

Iskikö flunssa? Tunnistatko nämä tyypit ympäriltäsi?

Flunssa, kurkku kipeänä, räkätauti... oksettaa!

Jokainen meistä on jossain vaiheessa siinä tilanteessa, että flunssa tai muu sairaus kaataa tehokkaasti sänkyyn. Yhtä usein lähipiiristä, työkavereista, somesta löytyy niitä tyyppejä, joita sinun sairastaminen kiinnostaa, kuohuttaa tai ärsyttää.

Tunnistatko nämä tyypit?

NEUVOJAT

Pirkko aloittaa heti neuvomaan sinulle kaiken mahdollisen ja mahdottoman flunssasta. Hän kertoo parhaat ja voimaannuttavat reseptit. "Juo rommia, syö keitettyjä valkosipuleja maidolla, muista inkivääri, kanakeittoa"...lista on loputon. Yleensä neuvojapirkko lähestyy sinua vielä erikseen lukuisille resepteillä, vinkeillä, artikkeleilla ja käy somessa päivittämässä kaikki rohtotietonsa yleensä useampaan kertaan. Loppua ei näy... odotat jo seuraavaa flunssaa (josta et hiisku julkisesti enää ikinä).

"MUUTA ELÄMÄÄSI" -TYYPIT

No niin, tuliko flunssa? Oletko taas kipeenä? Sinun tulee vaihtaa nyt heti ruokavalio vegaaniksi, lopettaa leivänsyönti ja aloittaa päiväsi rasvakahvilla. Sitten huomaat, että et ole koskaan enää flunssassa, saat vahvemmat kynnet, rasva palaa ja oksennukset loppuvat heti. Oletettavasti saat viestillä vinkit uuteen ihmesmoothieen ja uuteen ruokavalioon. Treenaajaystäväsi suosittelee samalla ehkä uutta valmentajaa...

"VOIMIA JA SYDÄN" -TYYPIT

Sinulla on flunssa ja olet kipeänä. Saat somessa ja WhatsAppissa noin 133 viestiä, missä kaikki toivottavat sinulle sitä legendaarista voimaa sydämillä varustettuna. Sekoat jo laskuissa, koska voimaa on niin paljon annettu. Käytännössä et tee voimalla mitään, mut kivaa kun tyypit muistaa. Yleensä nämä samat henkilöt kommentoivat muihinkin sun surkeisiin tilanteisiin voimia sydämellä.

"MITÄ MINÄ SANOIN" -TYYPIT

Olet kipeä ja sairas. Sait flunssan, kuten kuka tahansa. Tai ehkä jälkikasvusi kautta noron tai kunnon oksut. Menet vahingossa mainitsemaan asiasta... MITÄ MINÄ SANOIN -TYYPPI ISKEE!

Tulet saamaan kunnon ripityksen sairaudestasi. Sinulle muistutetaan, että tämä oli odotettavissa. Olet tehnyt liikaa töitä, harrastanut liikaa, et muistanut pukea kaulahuivia, et pessyt käsiä... tämä lista on pitkä ja MITÄ MINÄ SANOIN -TYYPPI julistaa tarmokkaasti kaikki elämäsi virheet, vaikka flunssat ja pöpöt saa meistä jokainen haluisit tai et. Yleensä MITÄ MINÄ SANOIN -TYYPPI muistuttaa sinua useampaan kertaan kaikesta ja muistaa tehdä sen myös somessa.

"MÄ EN OLE KOSKAAN KIPEÄ" -TYYPIT

Kun olet maailman hirveimmässä flunssassa paikalle kiiruhtavat ne tyypit, jotka eivät ole koskaan kipeänä! He rakastavat kertoa ja julistaa, että eivät ole vielä tänä vuonna sairastaneet mitään. Itse asiassa he eivät muista, milloin ovat olleet viimeksi kipeänä. Osa ei koskaan. Näitä ihmetyyppejä mahtuu jokaisen lähipiiriin. Luultavasti he ihmettelevät, miten olet taas kipeänä ja muistavat taas miten ihmekunnossa he itse ovat. Kaupanpäälle saat heiltä ohjeet täydelliseen elämään ilman flunssaa tai oikeastaan ilman mitään ongelmia. Kivaa!

TAIVASTELIJAT

Herttileijaa! Voi taivahan talikynttilät ja halvatun halvattu. Tämä ihmisryhmä päivittelee ja siunaa sinua kaikin tavoin. He ovat huolissaan sinusta ja kaikesta muustakin. Yleensä kyselevät lisää ja ovat käytännössö sinua enemmän kauhuissaan kuumeesta, oksennuksesta ja kivuista. Heiltä saat neuvoja, mutta sus siunakkoon -makupaloilla sävytettynä. Voi maailma soikoon!

POMOTTAJAT

He epäilevät sinua heti. Et voi olla kipeä, et saa olla kipeä. Pomottaja haluaa sinun nousevan ylös ja palaavan mahdollisimman nopeasti töihin ja osaksi arkea & yhteiskuntaa. Kyllähän jokaiselle pikkuflunssa joskus on. Kyllä silloin voi tehdä töitä, hoitaa arjen ja harrastaa. Kyse on vain käytännön järjestelyistä. Googlet, tutkimukset ja tiedeartikkelit ovat yleensä mukana tehostamassa faktoja.

PUOLISOT

Tämä ihmisryhmä on vaihteleva. Osa on löytänyt vierelleen todelliset ymmärtäjät, jotka ovat söpösti sinun tukena. Näitä on vain todella harvassa. Yleensä puolisosi odottaa sinun jatkavan arjen pyöritystä ihan normaalisti, jopa enemmän. Jos olet sairauslomalla, on sinulla aikaa myös hoitaa pyykit, safkat, kaupat (ja jälkikasvu) + muut kotityöt. Lisäksi sinun odotetaan antavan kuumehouruissa lovee ja tukea myös sinua kestävälle puolisolle.

KOHTALON LIISAT

Sinulla on hirveä tauti, mutta kohtalon liisat ryntäävät väliin. Heillä on nimittain sama tauti kuin sinulla, mutta pikkuisen pahempi. Heitä oksettaa enemmän kuin sinua, heillä on aina enemmän kuumetta kuin sinulla + heillä on sinua suuremmat kivut. AINA. Kohtalon Liisat myös ymmärtävät sinun surusi ja jakavat yleensä omat kuvansa sairausvuoteelta kanssasi. Tosin heillä on surkeampaa. Kohtalon Liisat myös yleensä muistelevat hirveitä flunssia ja oksennustarinoita, jotka heille on tapahtunut entisessä elämässään.

"MÄ NIIN TIESIN" -TYYPIT

Olet juuri sairastunut ja ainakin kolme kaveriasi toteavat päin naamaa, sekä somessa tienneen sinun saavan sairautesi. "Minä niin arvasin", "Kyllä minä huomasin sinusta", "Sä näytit niin kipeältä, kun viimeksi nähtiin", "Olinkin jo kysymässä, että ootko kipeenä"... Nämä tyypit tiesivät flunssasi, mutta eivät muistaneet mainita siitä sinulle.

"SINULLA ON OIKEUS" -TYYPIT

Fight for Your Right! Sinulla on oikeus sairastaa! Hyvä, tee se nyt. Nämä ihmiset kertovat ja muistuttavat sinulle oikeuksistasi kaiken mahdolliset. He kertovat miten liitto, laki ja muut instassit ovat takanasi ja voit sairastaa huoletta viikon. Saat heiltä kaiken tuen ja faktat sairaudestai. He ovat myös äänekkäästi kommentoimassa somessa, että sinulla on oikeus levätä, olla sairauslomalla ja kommentoivat myös muiden kommentteja herkästi puolustaen sinun oikeuksiasi. Nämä samat tyypit myös muistuttavat sinua levon merkityksestä ja patistavat sinut ottamaan vielä pari extrapäivää ihan varmuuden vuoksi (ja koska KELA korvaa...). Ja sunhan tulee tietää tämä kaikki juuri silloin, kun olet vuoteessa ja olotiloissasi...

LUONNONMUKAISET 

Voi kulta pieni! Oletko kipeänä? Nyt menet ulos metsään ja hengität raikasta ilmaa ja kappas, olet terve! Saat myös kuulla parantavista kivistä, universumin mahdollisuuksista ja sinun tulisi avata aurasi, jotta tervehdyt. Tähän ryhmään kuuluvat myös ne, jotka uskovat flunssasi kuuluvan monimutkaiseen luonnon kiertokulkuun ja saat paljon halauksia ja luonnonmukaisia hoitokeinoja hoitomuodoiksi. On tärkeää, että kasvat jokaisen flunssan myötä.

TIETOVIISAAT

Saat tietopankin maailman tilasta. Kuinka monta eri flunssaa on olemassa, kuinka monta flunssaa kiertää juuri nyt Suomessa ja miten normaalia flunssa ja oksennustauti on. Samalla mainitaan globaali väestönkasvu, hiilijalanjälki sekä jatkuvan matkustamisen seuraukset, jotka juuri sinun flunssasa näkyvät. Kaikelle on syynsä, myös sinun sairastamiselle.

PILLERILLÄ SE LÄHTEE!
On olemassa oma tyyppi pillereille. Kaikki vaivat lähtevät pois pillerillä. He yleensä fanittavat myös Bebanthenia ja käyttävät sitä kaikkiin vaivoihin. He ehdottavat sinulle pilleriä tai raetta, joka toimii juuri sinun vaivaan. Saat ohjeet, mistä käyt hakemassa omat pillerisi/tablettisi. He suorastaan ovat pöyristyneitä siitä, että et ole jo noudattanut heidän ohjettaan. Jos tapaat tämän tyypin, saat mukaasi useamman pillerin, minkä alkuperästä tai vaikutuksesta sinulla ei ole mitään hajua. "Ota tästä, tää auttaa". Ookoo?

Että eipä muuta, kuin sairastamaan. Toisaalta se olisi joskus paljon helpompaa ilman muita tai niitä mielipiteitä, eikö?

Photo by Dominik Martin on Unsplash

Photo by David Mao on Unsplash

Photo by Kelly Sikkema on Unsplash

NELIKYMPPISEN MUISTO!

Se on jännä. Kun olin lapsi ajattelin, että nelikymppinen on pappaikä. Nelikymppinen on oikeastaan vanhus, sellainen isätyyppi... KAUHEAN VANHA. Joopa joo. Vanhuudesta muistuttaa tämä kirjoitus, sillä muistelen menneitä!

Olen lähestymässä neljääkymppiä. Tässä kirjoittelen läppärillä verkkarit jalassa, pipo päässä ja kuuntelen Aquaa (90-luvun suosikkia). Miellän itseni nuoreksi, mutta useassa yhteydessä saan yhteiskunnalta ja eri yhteyksissä leiman aikuisuudesta ja lähestyvästä seniori-iästä.

Ehkä juuri musiikki tuo esille sen, että takana on vuosia. Aquan hiteistä ei ole aikaa vuosia, vaan VUOSIKYMMENIÄ. Barbie Girl julkaistiin 21 vuotta takaperin (1997).
Mä olen tanssinut tämän hitin tahtiin discossa.

Barbie Girl -musiikkivideo!

Jos mietin ikääni, olen tietyissä asioissa jo liian vanha. En edusta enää nuorta tai nuoria. Joudun puhumaan nuoruudesta menneenä aikamuotona, koska olen aikuinen (lähempänä keski-ikäistä miestä). Samalla huomaan, että tietyissä asioissa minun päälle koitetaan laittaa väkisin sellaista senioripiparimuottia. En mä ole vanha!

Silti! Muistan Suomella olleen useamman presidentin. Kekkonen kuoli ollessani lapsi, oli Neuvostoliitto, Viron itsenäistyminen, Nokian nousu ja tuho. Olen nauhoitellut radiosta biisejä kasetille, katsellut ohjelmia VHS-kaseteilta ja ihmetellyt uutta kannettavaa puhelinta, jollainen naapurilla oli autossaan.

Olen kirjoittanut kirjeitä ystäville, lukenut deitti-ilmoituksia lehdistä ja teksti-tv:stä.
Olen ostanut irtokarkkejä markoilla kioskilta ja leikannut lehdistä idolien kuvia seinälle. Kauppoja oli joka paikassa: Tiimari, EKA-market, T-Market, Rabatti, Spar, City Sokos... Elanto. 

Olen syntynyt LP-levyjen aikana, siirtynyt c-kasetteihin ja niistä cd-levyjen valtakauteen. Siihen perään tulivat iPodit, mp3-soittimet ja lopulta kaikki striimit ja somealustat. Toisaalta se kertoo, että elettyjä vuosia on takana. Jumaliste, olen seurannut Madonnan uraa hänen ensilevystään alkaen. Abba hajosi mun eläessä. Spice Girls tuli ja meni... Entäs New Kids On The Block ja Backstreet Boys? 

Michael Jackson, Prince, Whitney Houston, David Bowie ja Aretha Franklin. Legendoja. En koskaan uskonut uskonut, että he voisivat kuolla. Kaiken tämän olen joutunut todistamaan eläessäni.

Tätä katsottiin telkkarista sunnuntaisin: Beverly Hills 90210.

Entäs muoti? Tajuan totisesti olevani nelikymppinen, sillä juuri nyt muodissa ovat täsmälleen samat asiat, kuin itse koin ensimmäistä kertaa 90-luvun alussa: Levikset, Lacoste, pikkupipot, pilottirotsit, napaan asti asti vedetyt farkut, nappiverkkarit, paljaat nilkat, Adidas... nykyteinien himoittu look on jo käyty läpi YLI 25 VUOTTA SITTEN!

Helsinki? 

Olen asunut Helsingissä nyt 20 vuotta. Koko kaupunki näyttää muuttuneen. Muistan, kun kävin Aira Samulinin Rytmikkäiden harjoituksissa Lepakossa. Lähes tyhjä Ruoholahti on nykyään täyteen rakennettu. Viereinen Jätkäsaari kohoaa kovaa vauhtia ja sama tapahtuu Pasilassa, Kalasatamassa ja Herttoniemessä.

Elämään mahtuu tosiaan vuosia. Nelikymppisenä olen päässyt todistamaan kolikkopuhelimien katoamista katukuvista, kännyköiden ilmestymistä jokaiselle matkaan ja siihen olennaiset tekstiviestit + matopeli.

Olen elänyt aikaa, jolloin ihmeteltiin sähköposteja, verkkoa (netti), kotisivuja, MTV:n musiikkivideoita ja kaikki olivat innoissaan faksista! Olen odottanut joka perjantai uutta Dallas-jaksoa telkkarissa. Kuka muistaa, kun MTV3 oli osa Ylen kanavia, jossa siirryttiin välillä mainostelkun puolelle? 

Sosiaalinen media! Facebook, Twitter, YouTube ja Instagram. Muistan, kun jouduin työpaikalla vakuuttamaan, että nämä ovat tulevaisuuden vaikuttamispaikat. Minulle nautettiin, kun loin somesivuja ja olin ylpeä ensimmäisistä 50 "seuraajasta". Olen käynyt sen tuskan läpi, kun nämä tietokoneelle luodut somealustat yrittivät "muuttua" mobiiliystävälliseksi. Ei puhuttu mistään appeista, ei todellakaan.

Minun nuoruudessa ei ollut somevaikuttajia. Silloin oli julkkiksia, jotka näkyivät lehdissä, Kymppitonnissa tai Bumtsibumissa (televisiossa + radiossa). Nettiaikakauden ja kotisivubuumin jälkeen vuoron saivat erilaiset bloggarit, josta some on ottamassa niskalenkkiä. Vuonna 2018 et ole mitään, jos et ole somessa. Lomamatka, joulu tai häät eivät ole tapahtuneet oikeasti jos et ole raportoinut niistä somessa... huoh.

Palataan tähän nelikymppisen maailmaan.

Aika moni samassa iässä oleva tuttavani on nykyään naimisissa. On lapsia, talot, mökit, lemmikit ja erot. Elämä on seesteistä ja useiden jälkikasvu on jo parikymppisiä. Minä vielä odottelen useita näitä tapahtuvaksi.

Osa ikäisistäni on jo ukkoontunut ja akkaantunut. Kun jutellaan, ollaan kovin erilaisia. Useat ovat jo lannistuneet elämäänsä ja toteavat, että eihän tässä enää ole mitään tehtävissä: On ryppyä, uraa ja sellainen perusarki. Eronneet kamut muistuttavat, että ei ole enää juurikaan vientiä, eikä jaksa hillua. Toisaalta jokainen nelikymppinen tietää, että krapula tässä iässä on helvettiä (siitä tietää, että on vanha, ha ha!).

Työelämässä nelikymppinen on toisaalta arvostettu ihminen, mutta mikäli menetät työsi, alat olla jo vanhus. Tilalle saadaan nuorempia, jopa sinua kaksi vuosikymmentä nuorempia koulusta valmistuneita UUSIA KYKYJÄ.

Entä naama? Aiemmin kirjoitin siitä, että naamassa alkaa näkymään vuodet hyvässä ja pahassa. Some lisää valtavasti paineita, sillä nykyään sporttilook ja fitness ovat valtavan suosittuja. Kaikki haluaa olla fitissä.

Nelikymppisenä joutuu usein toteamaan, että ei ole enää samassa sheipissä kuin 10 vuotta takaperin. Se on fakta. Lihas ei kasva, rasva palaa hitaammin ja palautuminen kestää ja kestää. Siihen päälle ensimmäiset harmaat hiukset, silmäpussit ja RYPYT. Niitä on. Onneksi on Aira, joka tässäkin näyttää esimerkkiä :)

Entäs minä?

Olen saanut paljon hymyjä + naurua (ihmettelyä) läheisiltäni siitä, että vauhtia riittää edelleen... Olen neljäkymppisenä innoissani Lintsistä (edelleen), piirretyistä, huonoista vitseistä ja lippalakeista. Rakastan hullutella ja laittaa huumoria päiviini.

Toki välillä mieleen tulee se tilanne, missä kohtaan useita ikäisiäni henkilöitä. On ne talot ja perheet ja pikkutakit ja Mersut ja rauhallinen arki. Pitäisikö munkin muuttaa jotain omasta elämästä? Hankkia se pikkutakki? Laittaa tatskat piiloon? Ostaa Klaukkalasta talo? Lopettaa somettaminen... Kyl näitä miettii. Se on just se stigma. Pitäs olla tietynlainen.

Se, että mittarissa on kohta pyöreitä on hienoa! Ja onhan tässä päässyt seuraamaan ihan älyttömästi kaikkea siistiä läheltä + miten maailma muuttuu jopa vuodessa. Niistä olen ylpeä ja välillä jopa haikeana.

Nelikymppisyyden huomaan monesta asiasta. Baarit ja bilettäminen ei kauheasti houkuttele. Osaan arvostaa hyviä iltoja kavereiden kanssa ja on vain siistiä olla kotona ja herkutellä hyvällä safkalla ja lasillisella viiniä. Löydän itseni ihmettelemästä nykymaailman menoa ja pyörittelen silmiä nuorison tekemiselle. 

Olen välillä huolissani kaikista niistä, jotka ovat syntyneet someaikakauteen. Useiden elämä perustuu niin paljon tykkäämisen ja kehujen varaan. Pärjäävätkö he, kun kupla poksahtaa? Olenko mä fossiili heidän silmissään?

Selkeästi olen vanha, koska muistelen elettyä elämää!

Sosiaalinen elämä muuttui mediaksi

Muistan, kun perustin Facebook-tilini. Siitä on jo yli 10 vuotta. Se oli uutta, outoa, jännää ja ihmeellistä. Elettiin aikaa, jolloin Nokia oli suuri, tekstiviestit parasta ja puhelimissa kiersivät iloiset viestit ja kuvat. eipä sitä tajunnut, että kaikki tulee muuttuu...

Jos olit artisti tai työskentelit yrityksessä, kotisivut oli se juttu. Et ollut olemassa ilman sitä. Ensimmäisiä selfieitä otettiin puhelimella peilin kautta ja lähetettiin lähinnä kaverille, tv-chattiin tai omalle IRC-sivulle (oli muuten niin aikaansa edellä).

10 vuotta sitten iso osa tämän päivän sometähdistä oli juuri aloittamassa koulun, tarhassa tai leikkivät pihamaalla hippasta. Musiikki ostettiin cd-levyinä, osalla oli jo kannettavat mp3-soittimet ja läppärit olivat aloittamassa rynnistämistään useimpien kotiin. Älypuhelimien kohdalla marssi olo todenteolla alkamassa ja muutos käynnistymässä. Jos vertaa kaikea tilanteeseen nykyään, on moni asia toisin. Oikeastaan kaikki on muuttunut.

SOME TULI

Vuonna 2018 ihmisten arkea hallitsee median ja maailman raju muutos. Kaikki ovat lähellä, kaikki on saatavilla ja kaikki pitäisi olla hyvin. Samaan aikaan täydellisyyden tavoittelu on saanut uudet muodot ja niiden eteen tehdään käsittämättömiä siirtoja. Valitettan monilla totuus unohtuu somen ja muun alle. Tilalle astuu tavoitteellinen arki, missä ei ole varaa olla säröinen tai normaali.

Useat eivät myönnä lukevansa Seiskaa, mutta kuitenkin lukee. Harvat ei myönnä katsovansa Salkkareita, mutta silti katsoo. Julkisessa vessassa ei voi paskoa, mutta silti jokainen meistä paskoo päivittäin. Kysyttäessa mitä kuuluu, lähes aina kuuluu hyvää. Siinä on meidän todellisuus. Samalla karataan Faceen, Instaan, Snäppiin ja tubeen.

Somekanavat ja alustat ovat ihmiselle päivittäisen elämän keskus. Et ole olemassa tai asioita ei ole tapahtunut, jos sitä ei ole somessa. Toisaalta some mahdollistaa yhteydenpidon, on paikka sosiaaliselle kanssakäymiselle + mahdollistaa tiedon jakamisen.

Samaan aikaan todellisen ja epätodellisen raja on kadonnut tai hämärtynyt. Kaikki haluaisi täydellisen maailman, siellä on hyvä olla. Paratiisi?

MIELIKUVITUSMAAILMA

Somesta on tullut mielikuvitusmaailma. Se on maailma, missä kaikki on hyvin! Täydellisiä päiviä, täydellisiä ihmisiä, täydellistä elämää, täydellistä arkea. Se maailma on kutkuttavan ihana + siellä kaikki näyttävät aina hyvältä ja siellä ei ole murheita.

Somea hallitsevat ihmiset, yritykset ja kaupalliset toimijat. Sometähdet ovat ottaneet kukin omat alustansa haltuun. Youtubessa, Instagramissa ja Facebookissa ovat niiden omat suosikkinsa, joiden elämää seurataan orjallisesti. Julkaisuista tulee tykätä, kommentoida ja mielellään jakaa eteenpäin.
Sometähtien tulee toisaalta tehdä niin, koska heidän suosionsa perustuu tykkääjiin + siihen kuinka paljon sisältöä kulutetaan, kommentoidaan ja jaetaan. Tämä mahdollistaa kaupalliset yhteistyöt, elannon ja toimeentulon. Sä oot olemassa niiden vuoksi!

Samaan aikaan lasten, nuorten ja teinien elämä on muuttumassa. Enää ei riitä kaveriporukat, vaan nyt täytyy olla somessa. Se tarkoittaa tarpeeksi hyvää mobiililaitetta, mielellään hyvää kameraa + tietokonetta kotiin. Vanhemmille tämä tietää kuluja + tuotteiden myyjille rahaa. Lisäksi someen täytyy ladata muiden ihannoimia kuvia ja sisältöä merkkivaatteineen. Tähän päälle tulevat treenattu vartalo, ylellinen arki ja ongelmaton elämä. Sun täytyy näyttää hyvältä ja auta armias jos sun kuva ei saa tykkäyksiä... Sä et ole olemassa, jos sitä ei ole somessa.

Toki somessa ja sen käyttäjissä on PALJON HYVÄÄ!

TYKKÄÄMINEN = STATUS 

Hyväksyminen, kehut + tykkää-nappi on yhä isommalle joukolle tärkeintä päivässä. Se on meidän status koulussa, työpaikalla ja maailmassa. Luonnollisesti täydellisyyden tavoittelu näkyy arjessa: kalliita vaatteita, merkkituotteita, meikkiä, treeniä, stressiä ja paljon epätodellista todellisuuden tavoittelua. Kun ihmistä aletaan arvostamaan tykkäyksien ja somesuosion kautta, asettaa se helposti käyttäjät eriarvoiseen asemaan + kylvää kiusaamista ympärille.

Valtava määrä ihmisiä on sisällä kuplassa, josta ei ole ulospääsyä. Useat eivät edes halua pois. Somen täydellinen maailma tulee pitää yllä joka päivä. Se on raskasta, sillä kulissin pystyssä pitämiseen menee aikaa, rahaa ja valtavasti energiaa. Se on ihanaa viikon tai kaksi, mutta mikä tilanne on vuoden päästä? Entä kun ei enää jaksa? Ei ole vapaapäiviä. Sä katoot muuten.

Miksi some on muuttunut siihen suuntaan, missä kaikki elämän merkit ja täydellinen epätäydellisyys ei ole enää arvo, vaan pelätty asia? Miksi on niin vaikeaa jakaa myös epäonnistumista, tavallista arkea muille? Onko luonnollisuus katoamassa? Pelätäänkö me itseämme ja elämää?

Arvostan niitä, jotka pystyvät jopa päivittäin julkaisemaan elämästään vain ja ainoastaan täydellistä puolta. Koti on kuin suoraan sisustuslehdestä, rinnalla upea puoliso, vartalo treenattu, päällä vain merkkituotteita, ei ryppyjä, vimpan päälle meikki, ihania juhlia + lomamatkoja luksuskohteissa...

Samalla arvostaisin, jos nämä ihmiset näyttäisivät itsestään sen toisen puolen. Olisi ihanan piristävää nähdä välillä meikittömiä kasvoja, kurvikkaita vartaloja, perusvaatteita, normaaleja kotia, lomatkoja Tallinnaan. Elämä on kuitenkin yleensä kaikkea muuta kuin se todellisuus, mitä nähdään somessa.

POKS.

Kupla poksahtaa ja samalla kulissit kaatuu. Nykyään keinotekoisessa maailmassa se yleensä tarkoittaa tilin deletoimista, kuvien poistoa ja videoiden piilottamista.

Somessa on alkanut uusi ilmiö. Kateellisuus & viha. Täydellisyyden tavoittelu ja muiden elämän kyttääminen on kuluttavaa ja tilalle asettuu negatiiviset asiat. Tämä näkyy somessa. Ensimmäisenä päivänä ollaan kavereita, seuraavana päivänä vihataan. Vaikka somesta deletoisi kaiken sisällön, kukaan ei voi deletoida niitä tunteita tai ajatuksia, mitä me koetaan oikeasti. Valitettavasti näitä tunteita ei juurikaan somessa näy. Ja just niistä pitäisi puhua ja tuoda esille.

Pinnallinen ja vääristynyt kuva tekee hallaa useille. Se kannustaa elämään, missä ei voi olla virheitä, murheita, läskiä, ryppyjä, huonoja kuvia, vihaa tai mitään "oikeaa". Täydellisyys on tehty normaaliksi, joka saa koko ajan ihmisiä katsomaan maailmaa lasit päässä.

Me voidaan itse vaikuttaa, millainen some ja elämä meillä on. Haluatko pelkkää täydellisyyttä päivittäin vai kelpaisiko tilalle oikea elämä? Muistetaanko sinut ihmisenä vai someen ladatuista kuvista ja sisällöistä?

Me ollaan some.

KAHVIA, LISÄÄ KAHVIA!

Muistan lapsuudesta, että kaikki aikuiset joivat kahvia. Sitä hörppi kaikki ja jotenkin se edusti mulle aikuisuutta, eli sellaista mitä tulee tehdä sit vanhempana.

Itse en tykännyt kahvista. Se tuoksui hyvälle ja sen kanssa oli tarjolla aina kaikkea hyvää! Oli hauska katsoa ukkia, kun hän otti sokerinpuolikkaan, pisti sen huulelle ja hörppi lautaselle kaatanutta kahvia. Kaikki kruunattiin runsaalla kermalla. Vähintään yhtä hauskaa oli pilkkoa mummon luvalla sokeripihdeillä isoja paloja pienemmiksi, joita sit ukki käytti.

Mummolassa kylään tuli usein naapuritalojen isäntiä ja emäntiä. Kahvia juotiin aina. Vanhemmilla mummoilla oli tapana pyörittää peukaloita, kun tulivat tervehtimään. Siitä tiesi, että ne haluaa kahvia. Itselle se tilaisuus oli oivallinen, sillä me lapset saatiin samalla jotain hyvää: lasi mehua ja pullaa keksien kera!

Ensimmäisen kerran maistoin kahvia hoitotädin kanssa! Selma-Maija joi kahvia ja päätin uskaltaa kokeilla. Muistan sen hetken ikuisesti. Kahvia vähän kuppiin ja SE OLI NIIN PAHAA. Olin 6-vuotias, enkä ymmärtänyt miten pari vuotta nuorempi serkkuni tykkäsi kahvista. Oman mukini sain alas vasta sen jälkeen, kun siihen oli laitettu sokeria monta lusikallista ja paljon kermaa! Sen jälkeen kahvi sai jäädä.

Vasta lukioon mennessä kahvi tuli elämääni uudelleen. Se oli perinteinen koeviikko. Väsytti, hirveästi luettavaa, pitkä yö edessä ja silmät eivät pysyneet auki. Voisinko juoda kahvia, sehän piristää?
Hetken kuluttua keitin itselleni kahvia ja edessäni oli mustaa hyvältä tuoksuvaa, pahalta maistuvaa juomaa. Se oli yhtä pahaa, kuin muistin. Mutta oli pakko valvoa, pakko jaksaa. Päätin uhrautua koulun ja opiskelun vuoksi. Siitä se lähti.

Lukio opetti juomaan kahvia. Se oli hyvin pitkään kamala kokemus, mutta vähitellen totuin sen makuun. Se myös piristi ja suuhun jäi hyvä maku. Tykkäsin myös sen jättämästä tuoksusta. Olin koukussa!

Siitä käynnistyi vuosien kahvimatka. Se oli aika samanlainen vuodesta toiseen. Paljon kahvia maidolla. Pannu porisemaan ja kurkusta alas. Jossain vaiheessa maito alkoi jäämään pois kahvista, halusin siitä kuumempaa ja voimakkaampaa.

Olin harjoittelussa siviilipalveluksessa Reilun kaupan edistämisyhdistyksessä, missä edessä oli kokonaan ihan uusi kahvimatka. Pääsin seuramaan läheltä, millaiset olot kahvin viljelijöillä ovat ja toisaalta oivalsin, miten tärkeää on kiinnittää kahvin lisäksi huomiota viljelijöiden olosuhteisiin ja tuloihin. Pääsin ihan henkilökohtaisesti keskustelemaan yhden viljelijän kanssa. Se avasi paljon silmiä.

Reilu kauppa on kehittyvissä maissa viljeltävien ja valmistettavien tuotteiden sertifiointijärjestelmä, joka oikeasti tekee hyvää. Se avasi kahvin mulle ihan kokonaan uudelleen. Kävin kertomassa ja luennoimassa Reilun kaupan kahvista kouluilla, seurakunnissa ja jopa eduskunnassa. Tilaisuuden päätteeksi juotiin tietty kahvia ja maisteltiin erilaisia kahvimakuja.

Olin kotona pitkään kahvin kanssa aika tapojeni orja. Kahvinkeitin ja makutottumukset toki muuttuivat, mutta en en enempää ole hifistellyt.

Kaikki muuttui ystäväni luona Amsterdamissa. Ihmettelin, miksi kahvi täytyy hakea kapselikaupasta. No sinne lähdettiin pyöräilemään. Edessäni oli iso kauppa, siis ei kahvila vaan kahvikauppa!
Katsoin, kun ystäväni käveli tiskille ja alkoi tekemään tilausta. Sen jälkeen käveltiin takatiskille ja meille tarjottiin kahvit koneesta. SIIS KAPSELISTA KAHVIA, EIKÄ!

Tietysti olin alkuun, että ei ei ja ei. Eihän se voi olla hyvää. Perinteisesti olin varma, että nyt tulee sellainen äklö valmiskahvi, joka maistuu hirveelle...

Yllätys olikin melkoinen, kun asiallinen mies kysyi millaista kahvia haluaisin ja hän alkoi valmistaa sen. Kapseli koneeseen, yksi napinpainallus ja kone alkoi puhisemaan. Hörppäsin kahvia ja oli pakko myöntää itselle ja ääneen: Tää on hyvää! Loppuaika Amsterdamissa menikin juoden kahvikoneen kahvia. Maistellen eri kapseleiden makua ja ihmetellen, mikä tämä oikein on.

Suomessa oma kahvin juonti jatkui, mutta jäin kaipaa sitä toista kahvia. Kerran kävellessä Stoccan luona satuin katsomaan uutta, avautuvaa liikettä: NESPRESSO! Siis Suomeen avataan Nespresson liike, ei hitto! Joku oli lukenut mun ajatukset ja siinä se oli.

Juuri kun olin suunnittelemassa oman kahvikoneen ostamista itselle, tapasin Markon. Aloimme tapailla ja lopulta huomasimme seurustelevan. Kahvikoneen sijasta ajatukset olivaT muualla, kunnes muutimme lopulta yhteen. Kun purimme Markon tavaroita, nosti hän laatikosta yllätyksen: Nespresson kahvikoneen, jossa oli maidonvaahdottimet ja kaikki! HURRAA! Meidän keittiöön pöydälle saatiin mun Moccamasterin rinnalle valkoinen kahvikone.

Oli ihan kuninkaallinen fiilis kun sit yhdessä käveltiin Nespresson myymälään ja menimme ostaa ensimmäistä kertaa kahvikapselit! Jälleen uusi kahvimatka oli alkanut.

Nespresson kahvikone on ollut meillä käytössä nyt pari vuotta. Se on käytössä päivittäin. Mä oon kahvin suurkuluttaja. Arki alkaa perinteisellä pannukahvilla, koska mä juon niin paljon kahvia etenkin aamuisin. Mut illemmalla töiden jälkeen kotona Nespresson kone hurisee ja paljon. Rakastan niitä hetkiä iltaisin, kun saa jonkin erikoiskahvin ja välillä Marko tekee siihen kunnon maitovaahdot päälle. Itseasiassa me käytetään mantelimaitoa, jonka vaahto sopii kahvin kanssa täydellisesti.

Nespresson myymälästä käyn hakemassa aina jotain erikoismakuja. Mun suosikkeja ovat olleet appelsiini ja lakritsi + kesällä jääkahvit. Marko fiilistelee enemmän perusmakujen kanssa. Kahvikone on kyllä siinä mielessä hyvä, että voidaan juoda omia lemppareita - sopu säilyy! Käyn toki välillä varastamassa Markon tekemää vaahtoa omaan kuppiin, mut pääosin tykkään omasta kahvista enemmän sellaisenaan.

Kahvin suhteen oon siis tällainen suurkuluttaja + fiilistelijä. Hifistelen vähän, en liikaa. Mulle on tärkeää saada aamuisin paljon hyvää peruskahvia. Aikataulut ovat usein tiukkoja, joten haluan oman juoman tarvittaessa nopeasti ja riittävästi. Usein otan mukaan kahvia termusmukiin. Iltaisin on puolestaan ihana ottaa espresso tai joku makukahvi + syödä pari palaa tummaa suklaata. Parasta!

Nespresson suhteen mulla on ollut hyviä vuosia. Kahvi on superhyvää, kapselit voi kierrättää ja lisäksi on hienoa että yritys kiinnittää huomiota viljelijöihin ja kahvintuottajien oloihin. Yksi ongelma mulla on ollut: TARPEEKSI ISO KUPPI KAHVIA!

Tyydyin tilanteeseen, kunnes mut kutsuttiin tilaisuuteen missä tuli uutisia: UUSI KAHVIKONE JA UUDET KAPSELIT! Mitä hittoa, mitä tää on?

Sain käteen ison kupillisen törkeen hyvää kahvia: "Kristoffer, sun toiveisiin on vastattu, Vertuo-kahvikone tekee ISOJA + pienempiä kuppeja kahvia", siinä se oli, mun unelma. Valikoimassa on nyt 25 kahvisekoitetta ja viidessä eri kuppikoossa, hurraa!

Itselle ehkä kaikkein tärkein juttu on mahdollisuus saada isoja kuppeja kahvia! Tää on etenkin aamuisin paras mahdollinen juttu. Kapseleissa olevat koodit on se juttu. uusi kahvikone lukee koodin ja sitä kautta se tietää, miten ison kahvin saat. Kätevää!

Tällä viikolla onkin juhlapäivä! Meille muuttaa uusi kahvikone. Pian keittiössä on kolme erilaista keitintä. Seuraavaksi alkaa Markon kanssa neuvottelut siitä, luovutaanko jostakin. Se tarkoittaa sitä, että on aika juoda kahvia ja selvitellä asiaa :)

Kahvista lisätietoa täältä (Suomen Baristayhdistys ry)

Reilun kaupan kahvista lisää täältä (Reilun kauppa)

Nespresson Vertuo-järjestelmästä lisää täältä (Nespresso)

Koulukiusaaminen ei ole viihdettä!

Minulta on kysytty usein, että miksi puhun kiusaamisesta niin paljon ja usein.
Liikaa puhetta,  menneisyyttä, vanhoja takaumia... elettyä elämää. Lopettaisit.

EN MUUTEN LOPETA.

Siihen on kaksi syytä: jäljet ja apu.

Aika moni meistä tuntee termin "koulukiusaaminen". Sitä on koettu, siitä on luettu tai siitä on kerrottu. Sitten on kiusattuja ja kiusaajia. Kaikki me tiedostamme sen sanan. Se merkitsee useille jaarin jaarin jargonia, useille pakollista opetushetkeä/luentoa koulussa, mutta hyvin monelle jopa elinikäistä matkakumppania.

Koulukiusaaminen on ja pysyy.

Kiusaamista on ollut ja tulee varmasti aina olemaan. Yhtä paljon siitä on puhuttua, koettu tai kirjoitettu. Sitä pyritään myös lopettamaan eri tavoin: kivoilla kouluilla, rangaistuksilla, uhkauksilla, puhumalla, sanomalla, tutkien, matkien, hyväksyen... tätä listaa voisi vaan jatkaa. Ja niin jatkuu kiusaaminen.

Mikään ei muutu jos mekään ei muututa. Tai koulut tai asenteet.

Ehkä ärsyttävintä kiusaamisessa on se, että sattuu ja oikeasti. Hyvin moni siitä puhuu ja vielä useampi väheksyy. Mutta kukaan ei voi kurkistaa kiusatun (tai kiusaajan) sisälle ja nähdä, miltä tuntuu. Kukaan ei voi myöskään tietää toisen kokemaa kipua, tuskaa ja surua. Usein se ei myöskään näy. Silti niin moni on valmiina julistamaan kiusaamiset kiusatuksi ja laittamaan hymyn naamaan.

Jos ihmisen itsetunto, minäkuva tai seksuaalinen halu esimerkiksi tuhotaan ja rikotaan, ei se palaudu toisen ihmisen sanalla. Se ei palaudu vuodessa, eikä se parane laastarin alle. Se ei myöskään usein arpaudu, vaan jää törröttämään näkymättömäksi haamuksi, jota kantaa selässä. Sitä se on.

Meillä on mieletön osaaminen hoitaa vaikeitakin haavoja ja ruhjeita ehjäksi ja kasaan, mutta mikään tekniikka ei ole vielä kehittynyt kuromaan kasaan kaikkia henkisiä kolhuja.

Itsellä on vielä edessä paljon vuosia, että saan itseni kasaan kaikesta. Olen sinut menneisyyteni kanssa, en märehdi siinä, ja olen sopinut kiusaajieni kanssa. Olen saanut anteeksipyynnöt ja lakien määrittelemiä korvauksia. Se on ookoo. Mutta tässäkin tapauksessa, mikään summa tai pahoittelut eivät korkaa kaikkea rikkimennyttä. Mä olen ok, mutta jossain tuolla munkin sisällä on vielä asioita, jotka kaipaa vielä kokoonlaittamista.

Tämän vuoksi, ole kiltti, älä vähättele kiusaamista tai sen tuomaa taakkaa.
Samasta syystä. Älä kiusaa, älä tee kellekään sitä taakkaa. Kukaan ei ansaitse sellaista.

Kuka muukaan, kuin kiusattu pystyy paremmin kertomaan miltä sellainen tuntuu? Välillä onkin aika hullua seurata, kun koulukiusaamisesta kertoo silmät soikeina henkilö, jolla ei ole siitä mitään hajuakaan tai pienintäkään kokemusta. Meneekö viesti perille?

Kiusaamisesta järjestetään välillä myös vaikka minkälaista sirkus-show:ta, jonka avulla kouluille ja kunnille myydään sen ohella vaikka minkälaista tapahtumaa, kiertuetta ja hokkuspokkustempauksia. En missään nimessä väitä, etteikö niissäkin asiat menisi perille... mutta välillä vaikuttaa että itse asia - KIUSAAMISEEN PUUTTUMINEN, jää siitä pois. Itse kiusaamisesta pitkään kärsineenä, kaipaisin kouluille ja työpaikoille todellista puhetta, tekoja, asenteiden muuttamista, enkä hillitöntä show:ta, jota markkinoidaan koulukiusaamisella.

Koulukiusaaminen ei ole show, eikä se ole iloinen asia. Siitä kärsii tuhannet lapset, nuoret ja aikuiset. Se ei ole bisnestä, se on toisten ihmisten elämä.

En halua mollata ketään. Tiedän, että kunnissa, järjestöissä, yhdistykissä ja kouluissa + työpaikoilla kiusaaminen otetaan vakavasti. Mutta on siellä paljon asiaa, joita voisi tehdä paremmin. Kiusaamisen poiskitkemisen parissa työskentelee valtavasti ihmisiä, joilla on oikeasti vahva halu auttaa ja muuttaa ihmisten mieliä. 

Miksi minä puhun kiusaamisesta, omista vuosistani kiusattuna, suvaitsevaisuudesta, peloista, haluista, elämästäni? Minä puhun siksi, että haluan auttaa muita. Jos minulla on mahdollisuus nostaa asioita esille ja tuoda esille epäkohtia, teen sen. Tulen myös jatkamaan niin. Tulen nostamaan esille kiusattujen tuntoja ja epäkohtia. En ole enää hiljaa.
En kaipaa kenenkään huomiota tai voivottelua. Minä kaipaan tekoja, muutosta ja toivon, että jokainen voisi elää sellaista elämää, mihin ei kuulu pelko, uhkailu, ilkeily tai muiden halveksunta.

Meillä on Suomessa ihan jees elää ja olla! Asiat ovat menneet valtavasti eteenpäin ja kaikilla on mahdollisuus vaikuttaa asioihin. Jokainen voi tarkistaa omaa tapaansa toimia elämäss tai esimerkiksi somessa. Päättäjien suhteen on erinomainen hetki tehdä muutos: Eduskuntavaalit ovat keväällä 2019.

Hymyjä sinulle, kiitos kun luit :)

Kristoffer

Miksi en osaa olla onnellinen?

Aina voi tehdä paremmin! Aina voi jaksaa paremmin! Aina voi olla enemmän?

En uskonut, että voisin olla tässä tilanteessa. Olen onnellinen, mutta en osaa nauttia siitä.
Ärsyttää. Mut toivon, että pääsen tästä ohi ja prosessi parempaan voi alkaa.

En tiedä mistä se johtuu? Olet onnellinen, terve, kaikki hyvin. Silti et voi olla siihen tyytyväinen, vaan löydät itsesi jatkuvasti etsimässä epäkohtia, jotta voit viedä itsesi siihen tilaan missä et ole onnellinen. Tai ainakin saat olotilan, missä et voi nauttia tai iloita. Täytyy väkisin olla myrtsi.

Tiedän, että nyt moni sanoo minulle: Sinulla on liikaa kaikkea, liian kiire. Toki kiire määrittelee arkea ja missä olen, mutta lopulta se ei ole se syy. Ihan samasta ongelmasta kärsin silloin, kun en ole kiireinen.

Ärsyttää oma itseni. Ehkä olen blokannut itseltäni onnellisuuden, ilon siitä, että voin hymyillä, olla oma itseni, saada mokata, sanoa väärin, tehdä väärin tai päinvastoin - olla rakastettu, haluttu, ihailtu. Olenko niin pitkään hakenut sitä onnellisuuden olotilaa? Se on kuin täydellinen elokuva, jota haluaisi elää. Mut vaikka oma elämä olisi sitä elokuvaa, ei silti osaa olla happy. Voi ihmismieli mitä teet.

Prosessoin liikaa, sen tiedän. Ajattelen lakkaamatta kaikkea ja kaikkialla. Suren kaikkea ja kaikkien puolesta. Kannan koko ajan läheisteni murheita ja iloja, mutta minne jätän itseni? Pää raksuttaa niin hirveesti. Unissakin tohotan täysillä.

Miksi on niin hankala kuunnella ja vastaanottaa kehuja? Saada kuulla niitä sanoja, mistä aina unelmoi? Mikäli joku sanoo itselle jotain ihana, käännän ja kyseenalaistan sen heti. Rupean kuvittelemaan kaiken mahdollisen ja kyllä mahdottoman.

Kun katson peiliin, olen kauhuissani. Koskaan en ole tyytyväinen. Alan analysoimaan itseäni. Paineet iskee, ahdistus iskee. Huomaan, että pesen hampaat naama kiinni peilissä, jotta en näe itseäni. Miksi en voi olla koskaan tyytyväinen ja todeta, että oot ihan ookoo, pian nelikymppinen mies. No siitä iästä saan jo uudet perustelut itselleni, miksi en voi olla enää ookoo. Kaikki on ohi). Just.

Epävarmuus iskee niin monessa kohtaa. Luulen, että ihmiset katsoo pahalla, arvostellen. Siksi kuuntelen aina musaa tai uhun puhelimessa, sometan. Tavallaan katoan siitä tilanteesta pois.

Entä se onnellisuus? Olen onnellinen, mutta en salli sitä itselleni. Missä kohtaa olla onnellinen on tullut niin vaikeaksi? Ihan hirveää. Onko se kohdallani sitä, mitä olen lapsena kokenut? Ehkä en vaan yksinkertaisesti osaa?

Ystäväni häissä olin maailman onnellisin, mut silti löysin itseni jatkuvasti perustelemassa itselleni, miksi en voi olla onnellinen. Aloitin kehittämään itselleni syitä, miksi en voi olla iloinen ja onnellinen: Koska minulla on töitä seuraavana päivänä. Koska serkkuni menee samaan aikaan naimisiin toisaalla. Koska minulla on hirveä paita. Koska olen lihava. Koska en voi juoda. Koska täytyy mennä nukkumaan. Koska minulla on kamalat hiukset. Koska puhun jotain tyhmää tai sanon jotain väärin. Eli siis koko ajan haen itselleni sen perinteisen suomalaisen melankolisuuden ja löydän itsestä sen mielensäpahoittajan, siis itse itsestäni. Samaan aikaan olen niin onnellinen, että itkettää. Varmuuden vuoksi kotimatkalla laitoin musat soimaan ja kuuntelin ranteet auki -musaa.

Onnellinen, mutta ei. Nyt alkaa oma prosessi. Haluan oppia, miten opin olemaan onnellinen, nauttimaan pienistä(kin) tilanteista, hetkistä, itsestäni! Haluan taas tanssia discossa ilman estoja, nauttia mieheni läheisyydestä, nauraa räkättää tyhmille jutuille ja olla rento oma itseni!

Pyydän samalla kaikilta läheisiltäni anteeksi, kun olen ollut ajottain hankala. Olen tiedostanut ongelmani ja aloitan paneutumaan asioihin.