torstai 2. kesäkuuta 2016

Kelpaanko minä?
Sitä kysyn itseltäni jatkuvasti. Olen aina kysynyt.

Lapsena minua kiusattiin koulussa koko ajan. Nimittely oli niin voimakasta ja toistuvaa, että itsetunto meni viemäriin kaiken itsekunnioituksen mukana. Alkoi oman itsensä vähättely, joka jatkui päivästä toiseen, viikosta toiseen ja talvesta kesään.

Muistan ala-asteelta hetken, milloin kelpasin. Kun sain rummut, oli kavereita. Se oli se mun hetki, kun oli suosittu, haluttu, pidetty. Luulin sen pienen hetken, että kaikki olivat mun kavereita ja kiusaaminen loppuisi siihen. EI. Sitä se ei ollut. Minä kelpasin, koska oli ne rummut. Ne kelpasi, minä en. Olihan se hullua. Rummut saivat valtavan suosion, mutta oma itsetunto sai lisää syitä vajota entistä alaspäin.

Hyppäys tähän hetkeen. Edelleen kysyn samaa itseltäni. Kelpaanko? Olen tatuoitu mies, homo, joka työskentelee julkisessa ammatissa median parissa. Ajatellaan, että se on siistiä, se jaksaa aina ja hymyilee aina.




Mä olen loppupelissä tosi yksin, yksinäinen. Mulla ei juurikaan ole miespuolisia kavereita. Ei kaveria, jolle kertoa murheet. Ei kaveria, jonka kanssa lähteä salille. Ei kaveria, jolle soittaa onnistumisista. Ei kaveria kenen kanssa lähteä kaupungille. Ei kumppania. Sen takia varmaan työskentelenkin niin paljon.

Sitä vastoin saan paljon kommentteja ja viestiä siitä, miten hieno duuni mulla on tai nämä tatskat. Mutta, kuka mä oon, kuka haluis tuntee mut. MINUT!

Homomaailmassa ollaan niin usein ulkonäkökeskeisiä. Halutaan seksiä ja lisää seksiä. Täytyy olla täydellinen kroppa, iso parru ja hyvä pylly. Jos koittaa avata keskustelua, se jää siihen. Lähes aina. Halutaan hetken mielihyvä ja hyvä niin. Ulkoiset seikat kiinnostaa enemmän kuin se mitä on (Toki on poikkeuksia, en yleistä). Omalla kohdalla saan poikkeuksetta kommenttia mun tatskoista. Niitä vihataan, rakastetaan ja himoitaan: "olisi ihanaa päästä katsomaan niitä lähemmin", "oletko sä se sieltä telkusta". Niin harva on kiinnostunut tutustumaan minuun, tai siihen tyyppiin ihon alla.

Luonnollisesti itselle tulee kansa paska fiilis ja alan helposti suhtautumaan varauksella muihin. Tykkääkö tuo tyyppi minusta, vai mun tatskoista vai mun työpaikasta?

Media, työni. Usein ajatellaan, että työ mediassa, telkussa on ihanaa ja täydellistä. Toki se on mukavaa, mutta minä olen silloin töissä, kun muut ovat vapaalla. Minä olen töissä jouluna, vappuna, juhannuksena ja äitienpäivänä. MUTTA ennenkaikkea - se on vain työ. Kuten kenellä tahansa. Ei siinä ole mitään erilaista.

Jälleen kysyn: Kelpaanko minä, vaikka työni on julkista?

Tässä kohtaa totean, että kelpaan ja en. Luonnollisesti on paljon niitä, joiden mielestä nyt kelpaan. Onhan "se" siellä televisiossa töissä. Etenkin moni minua nuoruudessa kiusannut pitää minua nyt mahtavana tyyppinä, NYT KELPAAN! Nyt mun seurassa on hauskaa, olisi kiva olla Facebook-kavereita ja nähdä joskus. Samaan aikaan niin moni ei ole kiinnostunut minusta, mitä mulle oikeasti kuuluu, tai millainen tyyppi olen. Mun työ puolestaan kiinnostaa ja se kelpaa. On cool tuntea "se" juontaja.

Työpaikalleni haettiin uusia persoonia töihin. Heti rekryn alettua, minulle tuli paljon viestejä tuntemattomilta, puolitutuilta ja tutuilta. Kaikki olivat kiinnostuneita työpaikasta, mikä on tietysti hieno juttu! Kyllä siinä samalla kyseltiin myös mun kuulumisia. Ihmettelinkin, miten niin monet henkilöt kävivät tykkäämässä somepäivityksista, tuli juttelemaan, kyseli niitä näitä... JA MINÄ PÖLJÄ TAAS USKOIN, ETTÄ JOKU OIKEESTI OLISI KIINNOSTUNUT TUNTEE MUA EDES VÄHÄN.

Se on jännä, että kaikki ei ole sitä, miltä näyttää. Samalla, kun tuli tieto rekryn päättymisestä, loppuivat myös nämä kaikki viestit. Ne, jotka viimeisen kuukauden aikana olivat laittaneet lukuisia viestejä, kehuneet, käyneet moikkaamassa tapahtumissa - katosivat. Jälleen kerran huomasin saman. Työpaikka kelpasi, minä en. Kuten ala-asteella rummut, nykyään työpaikkani oli se "COOL", minä en. Hauskaa on se, että minulla ei ole mitään saumaa päättää työpaikasta, ne päätökset tekee muut. Mut onhan kaikki kivet käännettävä. Niinhän se menee.



Toki kaikki riippuu ihmisestä, ei kaikista voi tykätä. Eikä tarvitse.

Itse en halua lähelle niitä ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita vain ulkoisten seikkojen takia. Tekeekö julkisuus, julkinen ammatti tai erikoinen ulkomuoto ihmisestä kiinnostavamman tai paremman? Sitä jaksan ihmetellä. Eli onko se niin, että täytyy opetella toimintamalli, missä ulkoiset seikat kelpuuttaa sinut ja minut? Sitä kautta on olemassa.

Tuntuu hurjalta. Kaikki se mitä on sisäpuolelta - unohtuu. On oltava missin mitoissa tai se missi, julkkis, coolissa työpaikassa, mahtavan näköinen, että kelpaa. On oltava ne rummut tai makea työpaikka, että kelpaa. Hitto.

Kenelle mä kelpaan?

9 kommenttia:

  1. Huhhuh. Mä jaksan aina vaan uudelleen hämmästyä susta. Sun tekemisistä ja sanomisista. Ja joo, rohkeudesta. <3

    Sisäistä minää ei voi muuttaa kukaan muu kuin sinä itse. Ja monesti se sisin siellä se on jotain niin ainutlaatuista ettei sitä pysty, eikä myöskään tarvitse, muuttaa.
    Ehkä olisi jo aika hyväksyä, että ne oikeat ihmiset (miehet, lapset, naiset, homot, heterot ja bi:t) tulevat elämääsi ja pysyvät siellä. Muut saavatkin mennä, osahan vaan kulkee elämämme läpi ja se siitä :)
    Mulle sä olet mun elämäni sankari. Kiusattu ja hyljeksitty, SELVIYTYJÄ isoilla kirjaimilla. Mutta silti se ei tarkoita sitä, että aina pitäisi olla "kiva". Tosi ystävä haluaa nähdä myös ne sun huonot puolet ja myös sen kun ei vaan jaksa. Tosi ystävä lähtee sun kanssa sinne salille, kaupungille, vastaa sun puheluihin (myös niihin myöhäisillan) ja kuuntelee mitä sulla on asiaa ja sanottavaa.
    Tähän kohtaan taitaa hyvinkin sopia Apiksen Hiekka-biisin lyriikka:

    Mitä sä tahdot voisit kertoo
    On helpompaa kun myöntää jos tahtoo
    Mitä sun täytyy oikein peittää?
    Onko se kultaa kun noin kiiltää?

    Savuna ilmaan ei voi estää
    Verenä hiekkaan ei voi kestää
    Kivusta nautintoon on matkaa
    Pelottavan vähän - jos edes sitäkään

    Silmistäs huomaa kun sun on vaikee häivyttää
    Palaa sun kurkussas jota et tahdo näyttää
    Palanen lyijyy sydämestä
    Leviää kyllä jollet estä
    On miljoona keinoo poistaa tuska
    On miljoona väärempää vastausta

    Rakkudella Tuula
    ps. riittää kun kelpaa itsellesi <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinhän se menee, mutta miten muut. Ei pitäisi ajatella, mutta niin sitä vain tekee.

      Poista
  2. "Kaikki se mitä on sisäpuolelta - unohtuu. On oltava missin mitoissa tai se missi, julkkis, coolissa työpaikassa, mahtavan näköinen, että kelpaa. On oltava ne rummut tai makea työpaikka, että kelpaa."

    Vain jos annat muiden ja itsesi määritellä sinut niin. Jos kelpaa itselle, niin muista ei tarvitse välittää.

    VastaaPoista
  3. Mun tyttöä kiusattiin ala- asteelle. Asia meni niin suhivihiä,että meni monta vuotta että tajusin mitä on meneillä. Nyt hän on 22 pian 2 lapsen äiti ja vieläkin " pelkää" kiusaajia. Ne vaan ryövää sinulta sen,mikä tekee sinusta sinun. Vahvuuden katsoa peiliin ja sanoa " ihan sama mitä musta aattelet mä oon mä enkä tarvii sua". Helpompi sanottu kuin tehty. Kiusaaminen ei ikinä oo oma vika se sanomatta selvää. Mutta joskus voi tulla se tilanne,että sun lapsen ja kiusaajan lapset on samalla luokalla. Omasta kokemusta oppineena opetat lapsesti että toista ei kiusata ja sua ei saa kiusata. Opetat lapselle vahvan itsetunnon salat jolloin lapsesta ei tule uhria. Vahingosta viisastuneena meidän 3 nuorempaa lasta poikia ovat olleet pidettyjä koulussa. Se tunne,kun vanhin " mopo"(7-luokalla) meni yläasteelle jolloin maailma muuttuu näki tilanteen,että jotain kiusattiin. Meni väliin pitkänä 183 cm poikana on kaappi muiden rinnalla. Se tilanne jäi siihen. Alkava kiusaamistilanteen uhri osoittutui pikkuserkuksi ja oli meillä justiin yökylässä ja koska Tommille " kaapille" sukua ei kukaan uskalla kiusata. Koen,että olemme onnistuneet. Oot upea ihminen ihan omana itsenään. Lapset fanittaa sua. Muttei sillei kumarrellen vaan,että oot hyvä tyyppi. Lapsien vaisto ihmisistä on pettämätön. Yhdessä tuulta päin 👊👊

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos upeasta kirjoituksesta Sanna, kiitos ihanista sanoista! Terveisiä! Yhdessä, juuri niin <3

      Poista
  4. Luin tekstisi tuntien ylpeyttä rohkeudestasi ja samalla surua johtuen kirjoituksen aiheesta. En voinut olla miettimättä mikä tätä ihmisten maailmaa oikein vaivaa. Mihin on kadonnut jo kliseinen haave löytää se sielunkumppani kun nykyään vain todellakin tuijotetaan ulkokuorta? Eikö enää rakastuta ihmiseen? Ulkoinen habitus muuttuu mutta mieli ja sisäinen olemus yleensä säilyy vuosienkin saatossa. Onko sillä loppujen lopuksi mitään merkitystä onko toinen nainen,mies tai kenties niiden yhdistelmä, jos toisen kohtaa ulkoisten ominaisuuksien jäädessä toissijaisiksi?
    Näitä pohtiessani ihan alkoi pelottaa millaisiksi olemme kenties vielä muuttumassa tässä pintakiiltonaailmassa. Voisinko ostaa läheisteni kanssa menolipun johonkin ihmisystävällisempään paikkaan...

    Kirjoituksesi herättämien ajatusten vielä pyöriessä pääkopassani, tuli mieheni töistä ja lähes ensimmäiseksi tokaisi: "Olit käynyt tykkäämässä Merin jakamasta kirjoituksesta". "Ai se Kristofferin kirjoitus?" "Juu. Olipa hieno ja vaikuttava!" Niin oli!

    Kirjoituksesi kosketti meitä molempia. Meitä, joilla ei ole yhtään tatuointia, joilla on kavereita erilaisissa parisuhteissa ja jotka rakastavat edelleenkin tosiaan vaikka se ulkoinen kauneus on hieman väistynyt vuosien saatossa. Uskon, että kirjoituksesi osui myös monen muunkin sisimpään. Positiivisesti. Kiitos sinulle ❤

    VastaaPoista
  5. Hyvä kysymys, jota - niin luulisin - miettii todella moni. Harva vaan uskaltaa myöntää sitä, ei ehkä edes itselleen. Aika moni myös yrittäää muuttaa itseään, jotta kelpaisi. Ja se tietysti on paitsi typerää myös lopulta mahdotonta. Ainakin, jos aikoo yrittää elää omana itsenään.

    Olisi helppo syyttää nykyaikaa, sitä, miten kaiken pitäisi olla täydellistä, miten kaikki ajattelevat vain itseään, miten kaikki pitää saada heti, mutta se on kovin helppo selitys. Toisin ei tässä ainakaan minulla parempaakaan ole tarjolla.

    Mutta siis et takuulla ole yksin tuon ajatuksen kanssa. Vaikka eipä se taida juurikaan lohduttaa...

    VastaaPoista
  6. Osa ihmisistä kulkee elämämme poikki hipaisten meitä, toiset taasen jäävät elämäämme viimeiseen asti. Ƹ̵̡Ӝ̵̨̄Ʒ

    Olen seurannut sua fasessa useemman vuoden ja sun ♥ on puhdasta kultaa! Oli ihan pakko sanoo...

    Pohdit vaikeeta aihetta, kelpaanko sellaisena kuin olen vai en?
    Varmasti kelpaat jollekin/joillekin, muttei todellisia ystäviä ihmisellä ole kovinkaan montaa loppujen lopulta. Näin uskon. Oma kulta voikin löytyä vaikka R-kioskilta ☆

    VastaaPoista