maanantai 4. syyskuuta 2017

Miksi en osaa olla onnellinen?

Aina voi tehdä paremmin! Aina voi jaksaa paremmin! Aina voi olla enemmän?

En uskonut, että voisin olla tässä tilanteessa. Olen onnellinen, mutta en osaa nauttia siitä.
Ärsyttää. Mut toivon, että pääsen tästä ohi ja prosessi parempaan voi alkaa.

En tiedä mistä se johtuu? Olet onnellinen, terve, kaikki hyvin. Silti et voi olla siihen tyytyväinen, vaan löydät itsesi jatkuvasti etsimässä epäkohtia, jotta voit viedä itsesi siihen tilaan missä et ole onnellinen. Tai ainakin saat olotilan, missä et voi nauttia tai iloita. Täytyy väkisin olla myrtsi.

Tiedän, että nyt moni sanoo minulle: Sinulla on liikaa kaikkea, liian kiire. Toki kiire määrittelee arkea ja missä olen, mutta lopulta se ei ole se syy. Ihan samasta ongelmasta kärsin silloin, kun en ole kiireinen.

Ärsyttää oma itseni. Ehkä olen blokannut itseltäni onnellisuuden, ilon siitä, että voin hymyillä, olla oma itseni, saada mokata, sanoa väärin, tehdä väärin tai päinvastoin - olla rakastettu, haluttu, ihailtu. Olenko niin pitkään hakenut sitä onnellisuuden olotilaa? Se on kuin täydellinen elokuva, jota haluaisi elää. Mut vaikka oma elämä olisi sitä elokuvaa, ei silti osaa olla happy. Voi ihmismieli mitä teet.

Prosessoin liikaa, sen tiedän. Ajattelen lakkaamatta kaikkea ja kaikkialla. Suren kaikkea ja kaikkien puolesta. Kannan koko ajan läheisteni murheita ja iloja, mutta minne jätän itseni? Pää raksuttaa niin hirveesti. Unissakin tohotan täysillä.

Miksi on niin hankala kuunnella ja vastaanottaa kehuja? Saada kuulla niitä sanoja, mistä aina unelmoi? Mikäli joku sanoo itselle jotain ihana, käännän ja kyseenalaistan sen heti. Rupean kuvittelemaan kaiken mahdollisen ja kyllä mahdottoman.

Kun katson peiliin, olen kauhuissani. Koskaan en ole tyytyväinen. Alan analysoimaan itseäni. Paineet iskee, ahdistus iskee. Huomaan, että pesen hampaat naama kiinni peilissä, jotta en näe itseäni. Miksi en voi olla koskaan tyytyväinen ja todeta, että oot ihan ookoo, pian nelikymppinen mies. No siitä iästä saan jo uudet perustelut itselleni, miksi en voi olla enää ookoo. Kaikki on ohi). Just.

Epävarmuus iskee niin monessa kohtaa. Luulen, että ihmiset katsoo pahalla, arvostellen. Siksi kuuntelen aina musaa tai uhun puhelimessa, sometan. Tavallaan katoan siitä tilanteesta pois.

Entä se onnellisuus? Olen onnellinen, mutta en salli sitä itselleni. Missä kohtaa olla onnellinen on tullut niin vaikeaksi? Ihan hirveää. Onko se kohdallani sitä, mitä olen lapsena kokenut? Ehkä en vaan yksinkertaisesti osaa?

Ystäväni häissä olin maailman onnellisin, mut silti löysin itseni jatkuvasti perustelemassa itselleni, miksi en voi olla onnellinen. Aloitin kehittämään itselleni syitä, miksi en voi olla iloinen ja onnellinen: Koska minulla on töitä seuraavana päivänä. Koska serkkuni menee samaan aikaan naimisiin toisaalla. Koska minulla on hirveä paita. Koska olen lihava. Koska en voi juoda. Koska täytyy mennä nukkumaan. Koska minulla on kamalat hiukset. Koska puhun jotain tyhmää tai sanon jotain väärin. Eli siis koko ajan haen itselleni sen perinteisen suomalaisen melankolisuuden ja löydän itsestä sen mielensäpahoittajan, siis itse itsestäni. Samaan aikaan olen niin onnellinen, että itkettää. Varmuuden vuoksi kotimatkalla laitoin musat soimaan ja kuuntelin ranteet auki -musaa.

Onnellinen, mutta ei. Nyt alkaa oma prosessi. Haluan oppia, miten opin olemaan onnellinen, nauttimaan pienistä(kin) tilanteista, hetkistä, itsestäni! Haluan taas tanssia discossa ilman estoja, nauttia mieheni läheisyydestä, nauraa räkättää tyhmille jutuille ja olla rento oma itseni!
Pyydän samalla kaikilta läheisiltäni anteeksi, kun olen ollut ajottain hankala. Olen tiedostanut ongelmani ja aloitan paneutumaan asioihin.