Mitä sitten, kun ei pystykkään?

Kun joutuu sanomaan ei, en pysty, en voi, ei sovi.
Ne ovat julmia sanoja itselle, mutta usein myös muille.

Tämä vuosi on ollut itselle aikaa, jolloin olen joutunut kohtaamaan sanallisesti ja fyysisesti: STOP, EI PYSTY, EI, EN VOI.

Niiden sanominen on katkeransuloista. Toisaalta tietää, että ehkä vihdoin osaan lyödä jarruja itselle, mutta toisaalta sen tuoma paska fiilis on syvältä. On siis huono omatunto.

Myös ihmisten suhtautuminen kielteiseen päätökseen on erilainen. Osa ymmärtää, useat ovat hiljaa ja sitten ovat ne mielensäpahoittajat ja suuttuneet.

Olen tarkastellut omaa elämää valtavasti. Olenko tehnyt tarpeeksi, pitäisikö hiljentää vauhtia, kelpaanko minä, mikä musta tulee "isona" jne. Hyvä välillä miettiä ja samalla oppii arvostamaan itseä, omaa elämää ja sitä omaa aikaa.

Keväällä oli ensimmäinen täysi pysähtyminen. Jouduin viime metreillä vetäytymään eräästä itselle tärkeästä projektista. Tein valtavasti töitä ja kaikki näytti hyvältä, mutta liika oli liikaa. Oli luovutettava ja sanottava ääneen: MINÄ EN PYSTY TÄHÄN.

Se otti lujille. Pysäytti. Kun joutuu perääntymään itselle niin rakkaasta ja tärkeästä hetkestä, se tuntui kuin joku olisi repinyt palan irti. Miten luopuminen voikaan tuntua niin kamalan pahalta, vaikka kroppa sanoi kovaan ääneen: KIITOS!

Kun joutuu kieltäytymään se tuntuu pahalta. Lisäksi ainakin itse mietin paljon, mitä muut nyt ajattelevat. Jätinkö kaikki pulaan? Olinko itsekäs? Petinkö kaikki? Olisinko sittenkin pystynyt? Valtavasti kysymyksiä ja synkkiä ajatuksia. Kesti todella pitkään päästä niistä ohi. Ne ajatukset kummittelevat edelleen päässä ja ajatuksissa.

Olen syksyn ajan valmistautunut Karaoken MM-kisoihin. Minut valittiin Suomen joukkueeseen, mistä olen ollut niin ylpeä. Odotin kisoja valtavasti ja olen tehnyt valmisteluja koko syksyn ajan. Olinhan nousemassa kisalavalle yli 10 vuoden tauon jälkeen. Kohti omia intohimoja!

Mutta ei.

Minulla alkoi joulukuun alussa flunssa. Ajattelin, että se on ohimenevää, mutta ei. Sain kunnon räkätaudin. Kaksi viikkoa yskää, nuhaa ja ääni pois. Ehdin jo huokaista, mutta tällä kertaa kurkkukipu vain jatkui... Olin saanut kurkunpääntulehduksen. EI OLE TODELLISTA, mutta oli se.

Reilun kahden viikon sairastamisen jälkeen olin taas siinä tilanteessa, että nyt täytyy painaa STOP. Jälleen kerran joudun jättämään projektin ja toteamaan, että en pysty. En voi. Flunssa parani, mutta ääni on siinä kunnossa, että ei kannata laulaa. Lisäksi riskinä on vaurioitaa äänihuulet pysyvästi ja sitä en halua. Ääni on työvälineeni.

Suoraan sanottuna joulukuu on ollut todella vaikea. Joskus vaan kaikki ikävä sattuu kohdalle ja nyt oli mun vuoro. Laulukisat siirtyy jonnekin tulevaisuuteen. On ärsyttävää tuottaa pettymys niin monelle ja tietty itselle. Toisaalta en halua kisata epävarmana itsestäni ja miten ääni soi (ilman harjoittelua). Laulukisojen lisäksi olen joutunut perumaan lähes kaikki joulukuun menot. On todellakin joutunut käymään läpi itsensä kanssa melkoisen taistelun.

Ja neuvoja satelee. Miten saat äänen takaisin ja millä poppakonstein, tai kuinka flunssa saadaan pois. Kirjoitinkin siitä oman tekstin: Iskikö flunssa? Tunnistatko nämä tyypit ympäriltäsi?

On ainakin ollut aikaa levätä, tehdä itselle tärkeitä asioita, miettiä tulevaa ja vaan olla. Toisaalta luotan entistä enemmän itseeni ja tiedostan paremmin rajani, (vaikka joskus ne opit haetaan kantapään kautta).

Odotan jo vuotta 2019. Olkoon se uusi alku ja parempi sellainen. Jatkan ehdottomasti oman itseni tutkailua ja tarkastelua, sillä vain niin voin mennä eteenpäin. Olen oppinut monta asiaa itsestäni ja niistä täytyy olla kiitollinen.